kulttuurikasvatusta ja kasvatuskulttuuria

Lapsia ja nuoria käy näyttelyssämme aika paljon.
Se on hyvä, taidetta tarvitsevat kaikki ihmiset, kukin kokee sen tavallaan, ikäkautensa ynnä muun kehyksensä mukaan.

Yleensä nuori väki osaa käyttäytyäkin näyttelyssä siinä missä aikuisetkin. Eipä meillä kummosia rajoitteita olekaan. Ihan kaikkeen ei saa koskea, juokseminen sisällä ei ole sopivaa, tällaisia ihan normaaleja tapoja, käyttäydytään vähän niinkuin kylässä ollessa yleensä on sopivaa.

Eikä pidä lapsia syyttää, jos tapoja ei ole. Vanhemmilta ne opit tulevat.

Tänään pysähtyi auto tien poskeen, kolme kersaa ja äiti hyppäsi autosta ulos, lapset loikkasivat suoraan pöheikköjen ja ojien yli pihallemme, äiti huuteli, että ottakaa kuvia noista kypäristä ainakin.
Lapsoset kirmasivat huudellen pihassa toisilleen.
Äiti sentään käveli ihan tien kautta portista sisään, liekö ollut ihan käytöstapoja vai oliko ojien yli hyppiminen liian sporttinen suoritus hiukan pyylevälle äiti-ihmiselle.
Äiti kävi ostosparatiisimme katsomassa ja nähtyään meidät pihassa katosi parkkipaikalle, jonne isä oli sillä aikaa autoineen tullut.

Lapset jatkoivat juoksemistaan ja kuvailivat teoksia, tyttö huuteli veljilleen, että miten tonne pääsee, minä kysyin, että minne haluat päästä, tyttö ei vastanut, vaan kiersi kauempaa puskien kautta etupihallemme.

Kukaan ei tervehtinyt, kukaan ei kysynyt, saako kuvata, pihalle tultiin ihan outoja reittejä ja meitä vältellen.

Eihän meillä lapsilta pääsymaksua oteta, mutta silti! Joku roti sentään!

Tuli mieleen, että jospa me hyökkäisimme kameroinemme mitään puhumatta heidän autonsa ympärille kuvia näpsimään.
Olisipahan ainakin ollut kuvitusta tähän juttuun.

Noh, se perhe ainakin tolla tyylillä saa kerättyä paljon kulttuurikohteita lomaansa.


Avohoito-osasto, Merja Metsänen 2004