sisällä ja ulkona

Konnevedeltä ajelimme eilen illan hämärissä Jyväskylään.
Veimme äskettäin sinne muuttaneelle tiitäisellemme kaipailemiaan emalimukejaan, kitaraa, patjoja ja papan kutomia räsymattoja. Kodikkaaltahan siellä jo alkoikin näyttämään, hyvin oli nuoripari saanut vanhoilla huonekaluilla, väreillä, kankailla ja kuvilla peitettyä sen tyypillisen rivitaloasunnon uudenkelmeän kolkkouden.

Sitten Taidemuseolle Roi Vaaran näyttelyn avajaisiin.
Ihmisiä oli kokoontunut museon eteen, jonoksi luulin, kunnes hoksasin säpsähtäen taiteilijan makaavan maassa jalkakäytävällä, pleksilevy suojanaan. Sitäpä siinä sai häpeilemättä ihmetellä, vaikka on kai noita nähty, maassa makaavia miehiä. Yleensä kuitenkin kai kävellään vaan hienotunteisesti nenää nyrpistäen ohi.
Pari tuntia kuului mies siinä makaavan liikkumatta puku päällä, ilman päähinettä.
Mahtoi olla vilua ja tuskaa.
Kas, hetihän tämmöselle äiti-ihmiselle tommoset vilut tulee mieleen, mutta teoksena kyllä ihastutti kummallisella rajojen rikkomisellaan. Eivätpä museon seinät nytkään rajoittaneet performanssitaiteilijaa!

Avajaiset ovat aina sen verran sosiaalista keskustelua ja ihmisten näkemistä, että näyttely itsessään jää pintapuoliseksi raapaisuksi. Aiommekin myöhemmin käydä videot paremmin katsomassa, nyt ei oikein keskittymistä niihin löytynyt.