irtautumista itseksi

osa Tuovi Hippeläisen ja Veli Granön Minuuden puutarha installaatiota Haihatuksessa 2006

Tutustuttuaan Porvoon Taideyhdistyksen 40-vuotisnäyttelyyn jäi Viides rooli miettimään äitiyttä ja perimän taakkaa.

Aina olen tuota itsessänikin ihmetellyt, tässä sukupolvien ketjun keskipaikkeilla, toistaiseksi ainakin vielä.

Ärsyttää suunnattomasti omat piirteet, jopa äännähdykset röyhtäisytapoja myöten, jotka kuulostavat ihan äidiltä. Pois ne minusta, hui, en ole samanlainen kuin äitini! Ulkonäölle en taida paljoakaan, mutta äitimäiset kampaukset ja vaatteet kyllä kartan ihan tietoisestikin.
Toisaalta seuraan hyvillä mielin ja huvittuneena tyttärieni minulta perimääni ja heidän rimpuiluaan irti siitä.

Taannoin kävi tyttären ensimmäinen opettaja näyttelyssämme ja kaukaa katsoessaan hän luuli aikuistunutta tyttöä minuksi. Arvatkaa kumpi, tyttö vai minä, oli mielissään ja kumpi ei!

Tällä viikolla kävi muinainen lapsuuskotinaapurini, joka huusi heti minut nähdessään että herranjumala kuinka susta on tullut ihan äitis näköinen! Melkein käännytin portilta pois.

Seuraavana päivänä tuli sitten äiti.
OHHOH! !Ohhoh! Sanoi äiti taas silmät pyöreinä ja toinen kulmakarva äitimäisesti ylhäällä minut nähdessään. Se on hänen tapansa tervehtiä minua. Ja jatkuu jotenkin näin, että miten sun tukkas on tommonen ja mitä sulla oikein on päälläs!
Enkä yhtään loukkaannu, toisaalta äitiä on ihan kiva shokeerata!

Äidin ja tyttären suhde ei taida kovin paljon muuttua iänkään karttuessa.
Ikuisesti tyttäret rimpuilevat irti ja äidit pitäisivät kiinni.